Olen
opiskellut kuvataidetta Kankaanpäässä kohta neljä vuotta, ja sitä
ennen sarjakuvaa vuoden Limingan taidekoulussa. Taide tuntuu
kehittyvän minulle jatkuvasti enemmän ja enemmän harrastuksesta
ammatiksi. Vaikka en olekaan juuri ehtinyt pitämään näyttelyitä,
niin taide on minulle silti tärkein itseilmaisun muoto. Kuvaan
taiteella itseäni ja ympäröivää maailmaa yleensä neon-värein,
akryylimaalein ja halvoin huopakynin. Liioitelluin värein ja
häiritsevin kuvin.
Kyllästyn usein maalatessani kauneuteen, mutta olen samalla riippuvainen siitä. Työskentelen nopeasti, mutta haluaisin työskennellä nopeammin, ja samalla jään tuntikausiksi tuijottelemaan, ja tekemään seuraavaa siirtoani. Turvaudun kaikkiin mahdollisiin väreihin, vain lopulta sokeutuakseni niille täysin.
Tuijotan tyhjää maalauspohjaa aina pidempään kuin valmista maalausta. Katselen mielummin kaduilla käveleviä ihmisiä kuin puiden huojumista tuulessa. Valitsen irtokarkit värien mukaan, ja keräilen aurinkolaseja. Aurinkoa enemmä häikäisee kaikki minkä se valaisee.
Kaikki minkä voi tehdä on jo tehty. Kaikki ne asiat jotka voi jättää tekemättä, no, joku on varmaan tehnyt nekin. Nyt voimme näuttia hyvin keksitystä kehityksestä, ja vertailla itseämme niihin, joilla menee huonommin.
Haluaisin kuvata yltäkylläisyyden ahdinkoa, mutta toisaalta myös mukavia asioita, enkä halua tuntea huonoa omatuntoa olemassaolostani.Oma olevaisuuteni on oleellisessa osassa taiteessani, mutta niin on myös kaikkien muiden elävien ja elottomien ihmisten ja olentojen. Haluan käsitellä tavanomaisia, itsekeskeisiä ongelmia, jotka kuitenkin ovat olemassa. Mutta en halua ratkaista niitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti